10 maalis Ihmismieli tarvitsee johtajaa

Alkuvuonna Pippa Laukka kirjoitti Mandatum Life sivuilla siitä, miten ihmiskeho tarvitsee johtajan. Hyvä kirjoitus pysäytti minut pohtimaan syvemmin Minä Oy Ab:n johtajuutta. Pippa kirjoitti miten oikeanlainen johtaminen edellyttää hyvää itsetuntemusta ja kykyä kuunnella itseään. Pitäisi tietää kuka pohjimmiltaan on – päästä käsiksi minuuden ytimeen eli ”coreen”. Tärkeitä asioita, sillä jos ei tunne omaa ydintään, niin miten ihmeessä sitä voi johtaa.

 

Itse sukelsin syvemmälle omaan minuuden ytimeen alkuvuonna kuin koskaan aikaisemmin: Oma äitini sairastui hyvinvoivana ja terveenä 70-vuotiaani yllättäen aggressiiviseen haimasyöpään. Aika nopeasti muutamassa viikossa meille lapsille valkeni ettei mitään muuta kuin kivun lievitys sekä läheisyyden ja rakkauden antaminen ollut enää tehtävissä äidin kehon taistellessa syöpäsoluja vastaan. Surun ja pelon keskellä pysähdyin kuuntelemaan itseäni ja arvotin niin aikani kuin energiani uudelleen ja tyhjensin yrittäjän päivät ollakseni mahdollisimman lähellä äitiä.

 

Nyt olen kiitollinen, kun en matkannut yrittäjän sisulla businespolkua eteenpäin äidin sairastaessa, vaan rohkeasti päästin irti itselle tärkeistä projekteista ja valmennuksista päivä ja viikko kerrallaan. Saattohoitaen äitiä kotona uskalsin samalla pysähtyä meitä monia pelottavan asian äärelle: Mitä kun elämä jättää ja aika häviää.

 

Saattotyö äidin luona herätti minua pohtimaan läheltä meidän Minä Oy Ab: n johtajuutta. Mitä ihmismielelle tapahtuu, kun sen johtaja päästää irti? Mitä ihmiskeholle tapahtuu, kun ihmismieli luovuttaa? Huikea isoja kysymyksiä, joihin ei välttämättä löydy vastauksia. Eräs äidin ajatus nousee usein mieleeni. Kun äiti ymmärsi että aikaa on enää vähän, niin pohjalaisella suoruudella hän heitti ajatuksen minulle. ”Jos minun nyt kuolla täytyy, niin ehkä siinä on joku oppi sinulle sitten Jaana”. Aika hirtehistä huumoria kohta viisikymppiselle esikoistyttärelle, mutta äidin sanoissa oli vinha perä.

 

Äidin mieli ei luovuttanut vaan se taisteli sisulla ja sitkeydellä loppuun asti, mutta keho voitti. Viimeiseen asti äidin mieli oli vahva, ohjaavaa ja kannustava. Äidin viime hetket olivat eräänlaisia oppeja ja veivät minut syvemmälle omaa minuuden ydintäni. Olenko itse pitänyt tarpeeksi huolta itsestäni? Olenko kuunnellut itseäni, hyväksynyt itseni ja pysähtynyt oman coren äärelle tarpeeksi.

 

Meidän kaikkien poluilla on niin rakkautta ja suruakin. Kuinka usein muistamme pitää huolta itsestämme sekä vaalia rakkautta silloin kun se on lähellä ja kaikki on hyvin. Usein käy niin että omaan hyvinvointiin herää silloin, kun sairastuu ja rakkauden vaalimiseen pysähtyy vasta silloin, kun se on hiipumassa pois. Omalla kohdallani sain onneksi vaalia äidin rakkautta aina, mutta se vain loppui liian lyhyeen. Oli arvokasta saada viettää viimeiset viikot oman äidin luona. Vaikka roolit vaihtuivat ja tyttärestä tuli hoitaja. Ja vaikka omat pelot nousivat pintaan elämästä ja kuolemasta, niin hetkeäkään en vaihtaisi pois. Vuoden ensimmäiset viikot opettivat minulle paljon ihmisyydestä, elämästä, ihmisten kohtaamisesta sekä tämän hetken arvostamisesta. Tässä hetkessä kun on kaikki ja se on paljon.

 

Pohdin usein valmennuksissa tiimien kanssa, miksi annamme kiireen viedä? Pidämme kiirettä ikään kuin itseisarvona, jonka taakse pääsee piiloon. Kuitenkin kiireessä menetämme sen arvokkaan kyvyn kytkeytyä muihin ihmisiin, jonka läsnäolomme avaa.

 

Tule kuuntelemaan lisää ajatuksiani pysähtymisestä ja mielen johtamisesta: 15.3. Work goes happy -messuille wgh.fi