Moni organisaatio yrittää kehittää työyhteisöään samalla tavalla kuin se kehittää prosessejaan: valitaan malli, järjestetään koulutus, jaetaan materiaali ja odotetaan tulosta. Ja kun mikään ei muutu, päädytään toteamaan, etteivät ihmiset vain sitoutuneet tarpeeksi.
Ongelma ei ole ihmisissä. Ongelma on siinä, että kulttuuria yritetään muuttaa vanhoilla työkalulla. Tieto ei muuta ihmistä vaan kokemus muuttaa.
Se hetki, kun jotain nousee pintaan
Olen vetänyt satoja kehittämispäiviä, ja parhaat hetket niissä eivät koskaan synny diojen kautta. Ne syntyvät, kun jokin piilossa ollut nousee yhtäkkiä pintaan, jokin, joka on vaikuttanut ryhmän yhteisöllisyyteen jo pitkään, mutta josta kukaan ei ole sanonut ääneen mitään.
Se voi olla pieni asia. Yksi lause. Yksi hiljainen huomio, jonka joku uskaltaa vihdoin sanoa. Ja sitten koko huoneen ilmapiiri muuttuu, koska muutkin tunnistavat sen. He ovat ehkä nähneet ja tunteneet saman, mutta eivät ole tienneet, saako siitä puhua.
Tässä kohtaa tapahtuu jotain, mitä mikään koulutusmateriaali ei voi tuottaa: ryhmä huomaa itse jotain omasta toiminnastaan tai dynamiikastaan. Ei minun kertomanani, ei teoriana esitettynä, vaan omana havaintonaan, keskellä päivää sekä kesken oman keskustelunsa.
Ja juuri silloin muutos on jo liikkeellä. Ei koulutuksen jälkeen, ei suunnitelmussa vaan siinä hetkessä, kun ihmiset näkevät ja kokevat itse jotain, jota eivät nähneet aamulla.
Tätä ei voi suunnitella etukäteen minuutilleen. Sen voi vain mahdollistaa luomalla tilan, jossa joku uskaltaa vihdoin sanoa sen ensimmäisen lauseen ja jossa on turvallista luoda yhteyttä.
Yhteys ei synny prosesseista
Työyhteisön kehittämisessä puhutaan usein yhteistyöstä, vuorovaikutuksesta ja luottamuksesta ikään kuin ne olisivat taitoja, jotka opitaan teorian kautta. Todellisuudessa ne ovat seurausta jatkuvasta oppimisesta sekä poisoppimisesta ja jostain paljon moniulotteisemmasta: siitä, että ihmiset uskaltavat katsoa ja reflektoida rehellisesti omia ajattelumallejaan yhdessä muiden kanssa.
Yhteys vaatii turvallisen tilan, jossa epämukavuuskin sallitaan, jossa joku voi sanoa ”meillä ei oikeasti toimi tämä” ilman että se tulkitaan hyökkäykseksi. Useimmissa arjen kokouksissa tällaista tilaa ei ole. On agenda, on aikataulu ja paine edetä seuraavaan asiaan. Konfliktit ja jännitteet jäävät sanomatta, ja ne alkavat jäytää ilmapiiriä hiljaa, huomaamatta, kunnes joku vihdoin uskaltaa nostaa ne pintaan.
Tämän vuoksi en koskaan rakenna kehittämispäivää pelkän sisällön varaan. Rakennan sen turvallisen tilan varaan. Kysymys ei ole siitä, mitä tietoa annan, vaan siitä, minkälaisen tilan luon, jotta ihmiset uskaltavat itse huomata jotain, jota eivät ole aiemmin uskaltaneet sanoa.
Kulttuurin kehittäminen ei ole erillinen projekti
Jos organisaatiossanne on juuri nyt puhetta työyhteisön kehittämisestä, yksi kysymys kannattaa kysyä ennen muita: onko tavoitteena antaa tietoa, vai luoda tila, jossa ihmiset huomaavat jotain itse ja käynnistävät näin muutoksen?
Kulttuurin kehittäminen ei ole projekti, jolla on alku- ja loppupäivä. Se on valinta, jonka organisaatio ja tiimi tekee yhä uudestaan ja uudestaan tai jättää tekemättä. Kertaluontoinen kehittämispäivä ei koskaan riitä yksin, mutta se voi olla se tärkeä hetki, jossa jokin todella lähtee liikkeelle, jos siihen annetaan tilaa nähdä ja kokea.
Ja usein juuri se hetki, jolloin ryhmä huomaa itse jotain omasta toiminnastaan, on arvokkaampi kuin mikään ulkopuolelta opetettu malli.
Jos tunnistat oman työyhteisönne tästä, syksyn kehittämispäivä voi olla juuri se paikka, jossa muutos lähtee liikkeelle. Ota yhteyttä – suunnitellaan yhdessä syksyn päivä, joka vie ajattelun oikeasti eteenpäin. Voit varata suoraan maksuttoman kartoituksen varauskalenterista tai laittaa viestiä/soitella.
Jaana
050 34 06288
jaana.hautala@oivaltamaan.fi